Olin kertonut kurssista ja treenien aloittamisesta somessa ja töissä. Kommentit oli suurimmalta osalta ehkä vähän kauhistelevia, että oonko mä nyt varma mihin mä oon rupeemassa. Että eikö ne oo tosi rankkoja treenejä jne. Kommentit ruokki aika paljon omia pelkoja ja suhtauduin asiaan lähinnä vitsillä: "No ainahan sen voi kesken jättää?" Sattumalta töissä ruokalassa asiasta puhuessani, sattui eräs kollega kuulemaan mihin oon menossa ja hän sattumoisin treenaa TFW:llä toisella salilla. Häneltä tuli kannustavia kommentteja ja sitä nettisivuilta tuttua "hypeä", miten mahtava laji ja yhteisö on kyseessä. Vilkaisin kommentoijaa, kyseessä oli hyvässä fyysisessä kunnossa oleva mieshenkilö. Ajattelin, että no helppohan sen on hehkuttaa kun on hyvässä kunnossa.
Olin myös googlettanut lajia ja treenimetodia ahkerasti ilmoittautumisesta saakka. Yhtenä hakutuloksena törmäsin blogiin, jossa osittain samaistuttava henkilö oli lähtenyt mukaan kurssille ja kertoili kokemuksistaan. Yhtenä mikä pisti silmään oli se, että treeneissä heiteltiin yläfemmoja, kannustettiin kovaan ääneen toisia ja aplodeja sai suurinpiirtein aivan kaikesta. Kuulosti omaan korvaan jotenkin turhan hurmoshenkiseltä. Miten tämmöinen apaattinen pessimisti pystyisi treenaamaan semmoisessa ilmapiirissä, olisko se jotenkin ahdistavaa? Tyrmäsin homman heti alkuunsa jenkkihapatukseksi. "Aina voi lopettaa jos ei oo kivaa."
Eka treeni oli marraskuussa. 28. päivä keskiviikkona. Mua jännitti ihan sairaasti, vatsa alkoi reistailla päivän aikana, tuntui että olis kuume meinannut nousta. Sitäpaitsi hävetti oma ulkomuoto, olin lihonut kesälomalla ja sen jälkeen melko nopeasti melko paljon. Kroppa laittoi päälle "Mitä jos jäisit vaan kotiin?"-kampanjan. Ei ollut ensimmäinen kerta, vuosien varrelta on jos minkälaista lajikokeilua takana ja joka kerta sama juttu.
Tälläkin kertaa kuitenkin menin salille ja treeneihin. Ihan liian ajoissa tottakai, koska kun oon hermostunut ja jännitän, niin ilmestyn paikalle toooooodella ajoissa.
Olin myös googlettanut lajia ja treenimetodia ahkerasti ilmoittautumisesta saakka. Yhtenä hakutuloksena törmäsin blogiin, jossa osittain samaistuttava henkilö oli lähtenyt mukaan kurssille ja kertoili kokemuksistaan. Yhtenä mikä pisti silmään oli se, että treeneissä heiteltiin yläfemmoja, kannustettiin kovaan ääneen toisia ja aplodeja sai suurinpiirtein aivan kaikesta. Kuulosti omaan korvaan jotenkin turhan hurmoshenkiseltä. Miten tämmöinen apaattinen pessimisti pystyisi treenaamaan semmoisessa ilmapiirissä, olisko se jotenkin ahdistavaa? Tyrmäsin homman heti alkuunsa jenkkihapatukseksi. "Aina voi lopettaa jos ei oo kivaa."
Eka treeni oli marraskuussa. 28. päivä keskiviikkona. Mua jännitti ihan sairaasti, vatsa alkoi reistailla päivän aikana, tuntui että olis kuume meinannut nousta. Sitäpaitsi hävetti oma ulkomuoto, olin lihonut kesälomalla ja sen jälkeen melko nopeasti melko paljon. Kroppa laittoi päälle "Mitä jos jäisit vaan kotiin?"-kampanjan. Ei ollut ensimmäinen kerta, vuosien varrelta on jos minkälaista lajikokeilua takana ja joka kerta sama juttu.
Tälläkin kertaa kuitenkin menin salille ja treeneihin. Ihan liian ajoissa tottakai, koska kun oon hermostunut ja jännitän, niin ilmestyn paikalle toooooodella ajoissa.
Kommentit
Lähetä kommentti